Ainakin toukokuiset epikset jäivät viime postauksesta raportoimatta. Jenni kommentoi leirillä, että Moolin kanssa voisi kyllä mennä jo kisaamaan (kunhan en vaadi itseltäni jne liikoja), ja Anukin on 'patistellut' meitä epiksiin jo jonkin tovin. Eräänä toukokuisena perjantaina päätin kuin päätinkin lähteä AST:n järkkäämiin epiksiin Espooseen, joihin Anu mua oli houkutellut. Jo pelkkä ajatus lähdöstä sai mun vatsan kääntymään ympäri. Yhtään en siis jännitä... Ajattelin, että jos musta vielä kisapaikalla tuntuu siltä etten halua mennä niin en mene. Karkelot oli aika pienet, joka sopi mulle vallan mainiosti ja rata oli juuri sopiva, ei pelkkä läpijuoksu, mutta sopivan simppeli.
Anun ja Hallan (Anu on treenaillut Hallan kanssa jonkin verran tämän vuoden aikana) vuoro oli medeissä ennen meitä, joten sain ajatusta vähän pois oman suorituksen jännittämisestä. He osallistuivat radalle kahden suorituksen verran. Ekalta tosi hieno nolla ja voitto! Toiselta radalta yksi rima. Hienoa menoa!
Mun jännittäminen oli kyllä jo melkeinpä huvittavaa. Pääsin kuitenkin lähtöviivalle, yhdelle radalle ilmoittautuneena. Kahdesti Mooli tuli yhden riman ali ('jenkkihyppy' putken jälkeen), vaikken mielestäni peittänyt estettä. Jonkin verran näitä on meillä tullut, joten onneksi ajattelin, että teen tän nyt vaikka monta kertaa, enkä anna jatkaa riman alituksesta. Lisäksi yksi sivuirtoaminen, jossa M lähti hakemaan hyppyä kauempaa ja ajautui pituuden ohi. Ei aavistustakaan mistä syystä, enkä todellakaan korjannut pituutta (koska koiralla ei aavistustakaan, että sinne olisi pitänyt mennä). Kontaktit jees ja musta meillä oli tosi mukavaa! Tavoite siis täyttyi ja ylittyikin! Ihan älyttömän kivaa! Viimeisten viikkojen aikana on hetkittäin tullut agilitystä SE olo. En tiedä tietääkö kukaan mitä meinaan, mutta sellaista fiilistä ei ole ollut mulla agilitystä varmaan useampaan vuoteen. Se on ihan älyttömän makeeta! Luulin välillä etten ehkä enää koskaan koe sitä oloa. Se ei liity tuloksiin tai mitään sellaista (tulokset tulee ehkä sen myötä ennemminkin), se on vaan sellainen jännä olo. Toi koira on mulle hurjan tärkeä ja rakas, ja opettanut aivan valtavasti, ja viime aikoina ollaan kehitytty harppauksin (lienee mun asenteesta kiinni). En tiedä saavutetaanko koskaan mitään tuloksia. Eikä ne oo se juttu, se juttu on Moolin ja mun yhteinen aidosti kiva, nautinnollinen tekeminen. :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti